Muistoja

Muistoja ahdistuksesta. 

Luin eilen vanhoja kirjoittamiani tekstejä ajalta jolloin ahdistukseni ja masennukseni oli pahimmillaan. En pysty enää palaamaan siihen samaan olotilaan takaisin enkä tiedä välttämättä haluankokaan. Muistan kuitenkin että päällimmäinen ajatus aamulla herätessä oli kuolema, päivän kulkua siivitti ajatukset kuolemasta ja illalla nukahdin toivoen että en herää enää. 

Masennusta on monessa paikkaa yritetty kuvata mahdollisimman elävästi että ihminen joka ei ole sitä kokenut voisi tajuta miltä se tuntuu. Mutta se on todella vaikeaa, ja mielestäni mahdotonta. Se tyhjyys mikä masentuneen ihmisen sisällä on, on sellaista mitä ei pysty itselleen kuvittelemaan. Vaikka olen masennuksen kokenut ja sen kanssa vuosia paininut, en enää itsekkään pysty ymmärtämään enkä palaamaan siihen läpitunkevan tyhjyyden maailman. Kaikesta katoaa merkitys, elämästä katoaa värit, elämä katoaa. Ei ole enää mitään toivottavaa, tai odotettavaa. Ei ole tulevaisuutta on vain tämä hetki ja se hetki on kauhea. Se olotila mikä minulla oli pahimpina hetkinä ja aikoina oli tyhjää, mustaa ja kuolemaa. Sen paremmin en osaa sitä selittää. Tuntuu että kaikki millä ennen oli merkitystä on täysin turhaa ja olo oli niin paha että halusin vain kuolla, se tuntui ainoalta vaihtoehdolta. Itsestäni en enää välittänyt mitään mutta ajattelin aina että muilla ihmisillä olisi niin paljon helpompaa ilman minua. Minun pienellä pojallani olisi parempi elämä ilman minua, puolisollani olisi parempi ilman minua ja ystäväni olisivat paljon onnellisempia ilman minun tuomaa taakkaa ja varjoa heidän elämäänsä.  

Ystäväni kysyi minulta muutama viikko sitten että mitä kotitöitä sain silloin pahimpina hetkinäni tehtyä, ja kun aloin miettimään niin (Meillä ei käynyt silloin ketään koska en avannut ovea enkä vastannut puhelimeen.) Likaiset astiat pöydällä, homeiset ruuat kaapissa, vaatteet paskasena kun ei niitä jaksanut pestä (ja jos pesin niin ne homehtuivat koneeseen koska en jaksanut laittaa niitä kuivamaan). Tavaraa oli niin paljon hujanhajan että kotonani ei päässyt kävelemään astumatta jonkun asian päälle. Ja niinkuin ystäväni sanoikin että ei olisi ikinä uskonut. Ei niin, koska olen perussiisti ihminen jonka kotona saattaa olla lasten lelut lattialla tai vaatteita tuolin sarjalla mutta harvoin jos koskaan meillä on oikeasti paskasta kun minä olen "terve". Se tunne kun neljättä kertaa peset samaa koneellista pyykkiä kun ne on lojuneet joka kerta koneessa viikon ja sitten kun saat ne kuivamaan, sekään ei tuota mitään hyvää reaktiota. Päinvastoin silloinkin päässäsi soi syyllisyys siitä että "miksen tätäkään asiaa saanut tehtyä kerralla". Syyllisyys on myös yksi vahvimmista asioista jotka masentuneen arjessa on läsnä. Ainakin minä syytin ja syyllisti itseäni jokaikisestä asiasta ja se vain lisäsi sisäistä tuskaa. Alussa mainitsin lukeneeni vanhoja tekstejä tuolta ajalta, niiden avulla voin jollain tavalla palata siihen raastavaa tuskaan ja kuoleman syleilemiseen joka silloin oli elämäni. Tässä yksi niistä. 

Revin ja rikon. 

Katson kauempaa omaa elämääni, kuin sivusta. 

Kuin hiljainen varjo oman elämänsä rannalla. Sivustaseuraaja. 

Tuo nainen. 

Miksi se repii haavoja itseensä? 

Kehoonsa ja mieleensä, välittämättä kivusta, kuin ei tuntisi sitä lainkaan. 

Näyttää siltä kuin se jollain sairaalla tavalla nauttisi siitä, eheytyisi repeytyessään. Syvempiä haavoja, kipeämpiä asioita. 

Hän vain jatkaa. Ei lopeta vaikka romahtaa polvilleen kerta toisensa jälkeen. 

Oman elämänsä lankeevainen. 

Nousee uudelleen, aina vain vaikeammin, mutta nousee. 

Silmissään odottava katse, odottaen sitä päivää kun ei enää nousekkaan.

Ei enää pysty. 

Sitä hän odottaa, ja jatkaa.