Muistoja
Muistoja ahdistuksesta. Luin eilen vanhoja kirjoittamiani tekstejä ajalta jolloin ahdistukseni ja masennukseni oli pahimmillaan. En pysty enää palaamaan siihen samaan olotilaan takaisin enkä tiedä välttämättä haluankokaan. Muistan kuitenkin että päällimmäinen ajatus aamulla herätessä oli kuolema, päivän kulkua siivitti ajatukset kuolemasta ja illalla nukahdin toivoen että en herää enää. Masennusta on monessa paikkaa yritetty kuvata mahdollisimman elävästi että ihminen joka ei ole sitä kokenut voisi tajuta miltä se tuntuu. Mutta se on todella vaikeaa, ja mielestäni mahdotonta. Se tyhjyys mikä masentuneen ihmisen sisällä on, on sellaista mitä ei pysty itselleen kuvittelemaan. Vaikka olen masennuksen kokenut ja sen kanssa vuosia paininut, en enää itsekkään pysty ymmärtämään enkä palaamaan siihen läpitunkevan tyhjyyden maailman. Kaikesta katoaa merkitys, elämästä katoaa värit, elämä katoaa. Ei ole enää mitään toivottavaa, tai odotettavaa. Ei ole tulevaisuutta on vain tämä hetki ...